Wanhaa Rautaa Posts

Commodore 64: Little Knight Arthur

kuva

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Commodore 64 – fanina ja C=Foorumin ylläpitäjänä oli aivan pakko nostaa tämä merkkitapaus esille, sillä Uuno Turhapuro Muuttaa Maalle pelistään tuttu Pasi Hytönen on julkaissut sivustollaan pelin Commodore 64:lle!

Peli on alkujaan koodattu jo vuonna 1986 ja silloin peliä yritettiin ensimmäisen kerran saada julkaistua, mutta yksikään tuon ajan tunnetuimmista pelijulkaisijoista ei ollut siitä kiinnostunut. Samana vuonna englantilainen Thalamus julkaisi Stavros Fasoulasin pelin Sanxion, josta sitten tuli se mitä Little Knight Arthurista piti tulla eli ensimmäinen kaupallinen ulkomailla julkaistu suomalainen peli. Niinpä Pasin peli jäi odottelemaan aikaa parempaa ja näin 30-vuoden jälkeen julkaisu näkee päivänvalon.

Pasin sivulla on julkaistu nyt pelin täydellinen levykuva, sekä taustatarina pelille. Sitä voi kokeilla nykyaikaisella koneella asentamalla jonkin Commodore 64 – emulaattorin, mutta autenttisen pelikokemuksen saat kun kokeilet sitä aidolla Commodore 64:llä.

C=Foorumilla on jo eräs käyttäjämme ehtinyt läpäisemään pelin hyödyntäen emulaattorien tallennustoimintoa, mutta kertoo nyt työn alla olevan yrityksen päästä se läpi ilman tallennuksia. Peli on kuulemma Pasin teoksille tyypillisesti pirullisen vaikea.

Siitäpä vaan jokainen kokeilemaan!

Fiilistelyä vanhojen kotitietokoneiden kanssa.

Meillä jokaisella on omat hurahtamisen kohteemme. Mulla niitä löytyy lukuisia, joista montaa olenkin valottanut täällä blogissanikin. On oikeastaan kaksi suurta intohimoa, jotka ovat kantaneet läpi vuosien. Radioharrastaminen ja vanhojen kotikoneiden keräily ja niiden parissa värkkäily. Tietotekniikka ja tekniikka yleensäkin ovat olleet sellainen iso juttu ja kiinnostuksen kohde lapsesta saakka. Kaikki vanhat elektroniikkavehkeet mitä suinkin sain käsiini piti päästä avaamaan ja tutkailemaan mitä niiden sisältä löytyy. Tämä sama löytämisen riemu on edelleen vahvana elämässäni eli kaikkea uutta ja ihmeellistä teknohärpäkettä pitää päästä testaamaan. Harrastukseni ovat melko tekniikkapainoitteiset. Radioita, tietokoneita, sähkötupakoita sekä viihde-elektroniikkaa. Näissä vaan jokin kiehtoo mieltä ja saa tutkimaan ja syventymään aiheeseen pintaa syvemmältä.

800px-Commodore64

Niin tosiaan päivän epistolana ovat vanhat kotitietokoneet. Hei jokainen varmasti omaa jonkinlaisen mielikuvan näistä vanhemmista aparaateista. Ajalta ennen kuin PC ja internet vakiintuivat kaiken kansan huvi- ja hyötylaitteiksi. Alussa olivat Altair ja kumppanit nuo kotitietokoneiden dinosaurukset. Nuo hassut kapistukset ansaitsevat kunniapaikan kotitietokoneiden pioneereina, mutta pompatkaamme tämän artikkelin siivittämänä ihastelemaan 1980-luvun kotitietokoneita.

Käsi ylös kuka muistaa tai on omistanut jonkin näistä? Commodore PET-200, Commodore VIC-20, Atari 800, Apple II, Commodore 64 / 128, Amstrad CPC 464/664, Sharp MZ-700/800, MSX-Standardin koneet SVI & Co, Sinclair Spectrum, Atari ST, Amiga 500/2000/1200/3000/500+/600  jne. Nämä koneet oikeastaan loivat perustan nykyaikaiselle tietokoneharrastamiselle. Koneet jotka eivät juurikaan olleet keskenään yhteensopivia, mutta näiden parissa moni on aloittanut taipaleensa tietokoneiden parissa. Minäkin. Eräät näistä vanhoista koneista ovat jääneet mieleeni lähtemättömäti ja usean näistä olen omistanutkin vuosia myöhemmin.

Lapsena pääkoneenani oli mm. Commodore 64 ja myöhemmin PC-aikakaudella Commodore 64 lojuu edelleen pöydälläni yhdessä muutaman muun aikalaisensa kanssa. Eivätkä ne ole koristeena tai pelkästään keräilytarkoituksena varastoon sullottuna, vaan ne ovat useasti käytössä juurikin fiilistelyn ja rakkaiden muistojen vuoksi. On mukava ottaa pieni nostalgiatrippi lapsuuteen ja läväyttää kuusnelosen ruudulle vaikkapa klassinen Elite tai Ultima-sarjan neljäs tai viides osa. Kirjoitin äkettäin ylläpitämälleni Commodore-foorumille oheisen pohdinnan aiheen tiimoilta vastauksena erään aktiivisen foorumilaisen pohdintaan: ”Valitettavasti sinne avaruuteen ei päässyt ihan niin syvällisesti mukaan kuin C64:llä ja MV-matkatelkulla silloin lapsena Eliteä pelatessa”.

”Ah tuttu tunne! Kakarana ne pelit koki jotenkin eri lailla kuin näin vanhemmiten. Omassa huoneessa pienestä mustavalkotelsusta tihrustin pelimaailmaa, eikä se värittömyys ja parempiin koneisiin verraten karuhko grafiikka latistanut tunnelmaa tippaakaan. Aikuisena ja paljon pellanneena sitä on kyynistynyt, eikä mikään peli aiheuta enää samanlaista riemua ja siellä olemisen tunnetta. Oon joskus tutuille pelikamuille koettanut selittää tätä fiilispuolta. Sitä kadonneen pelikokemuksen metsästystä. Sitä tunnetta kun joikkari kätösessä hiippailit pitkin Britannian maita ja todella uppouduit siihen maailmaan tuntikausiksi. On toki uudempiakin pelejä, joiden parissa on vietetty tuntikausia ja samalla tavoin uppouduttu siihen ympäröivään pelimaailmaan, mutta jotain silti puuttuu. Onko se sitten se lapsuuden into ja riemu?  Nykypeleihin on todella panostettu. Ne ovat näyttäviä, laajoja ja niissä todella löytyy myös sisältöä johon uppoutua. Entäpä jos nyt eläisin lapsuuttani? Miten kokisin pelimaailman? Olisiko ne pelikokemukset samanlaista intoa ja riemua? Jotenkin mulla on tunne että ei ja perustan väittämäni siihen kun seuraan oman poikani pelaamista. Maailma on muuttunut yllättävän paljon omasta lapsuudesta. Kaiken laiset lapsien lelut ja vermeet ovat jo sellaisia ihmevempeleitä ettei vaikkapa pelikonsoli tai peli aiheuttanut mun pojassa mitään suurta ”wau-efektiä”. Kaikki tekniikka on jo arkipäivää. Tietokoneet löytyy jokaisen kodista. Ne siis on jo nähty ja omat lapset ovat kasvaneet teknovempeleiden ympärillä. Ne ovat arkipäivää ja pelaaminenkin on tavallaan arkinen asia. Hetkellistä ajankulua ja osa leikkejä.

1980-luvulla tietokone ei niin arkipäiväinen vekotin ollut. Vanhemmat tais kerran jos toisenkin tuhahdella tietokoneiden turhanpäiväisyydestä. Nythän tää turhanpäiväinen vekotin on kaikkialla ja kohta et mitään pysty tekemään jos et konetta omista, mutta palataanpa takaisin sinne kultaiselle neonhohtoiselle 80-luvulle. Tietokone ja ne ensimmäiset pelikonsolit olivat jotain uutta pojalle, jonka monimutkaisimmat lelut olivat tyyliin pikkuautot, sähköautorata ja Legot. Ulkomailta olin saanut tuliaiseksi piipittävän elektroniikkapelin (Kuka jessus keksi tuon nimihirviön? Niin ja se peli oli Nintendon Parachute) joka jo sellaisenaan aiheutti wau-fiiliksen. Huipputekniikkaa kodissa edusti väritelevisio ja videonauhuri, jossa oli johdollinen kaukosäädin. Joillain saattoi jopa löytyä sellainen hämmentävä mikroaalloilla lämmittävä  uuni ja leipäkone. Rikkailla oli CD-soitin jolle hymähdeltiin. Tuollaisesta kiekosta ei voi kuulua musiikki yhtä hienosti kuin kunnon älpeestä  Tällainen nassikka kun sai tietokoneen eteensä ja pääsi pelaamaan niin olihan se näin kärjistetysti sanottuna aivan toisenlainen elämys kuin hiekkalaatikolla neppaaminen tai legoilla rakentelu, vaikka hauskaa touhua nekin olivat, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.

Tietokoneita kai jollain tavalla myös kammottiin ja pelien pelaajille naureskeltiin koulussa. Ainakin omalla kohdalla pienessä kylässä eläneenä muistan joutuneeni kakarana rankankin vinoilun kohteeksi kun pelasin. ”Vittu mitä touhua. Ooks vähän tyhmä kun bittiä nypläät”. Nykyään tilanne on aivan toinen. ”Kaikki pelaa” ja pelejä on niin lapsille kuin aikuisille. Tytöille ja pojille. Näin ne asiat muuttuu ja arkipäiväistyy.Voin olla hakoteilläkin. Setä tässä vaan murisee ja haikailee niitä tuntemuksia, joita pelaaminen joskus aiheutti. Ehkei sitä samaa tunnetta koskaan enää löydy tässä kyynisessä ja kiireisessä maailmassa, mutta aion sitkeästi jatkaa etsimistä. Kuusnepan parissa ainakin olen lähellä sitä vanhaa kauan sitten kadonnutta Huh! Tässähän alkaa jo kuulostamaan vanhemmiltani. ”Ennen kaikki oli paremmin”, ”Kesät kesti kauemmin ja oli aina lämmintä”, ”Hiihdettiin kouluun kesät ja talvet”  Saatan kuulostaa kornilta, mutta kyllä joskus kaipaan takaisin 80-luvulle. Siihen viattomuuden ja kiireettömyyden aikaa”…..

Mulle vanhat kotitietokoneet ovat paitsi ”keräilykohde” myös elämäntapa. Monet näistä viihdyttävät vuosien jälkeenkin ja 1980-luvun tietokoneiden kanssa olemme siitä onnellisessa tilanteessa, että niitä on edelleen runsaasti saatavilla ja kohtuulliseen hintaan. Yleisimmät laitteet kuten juurikin Commodoren peruskoneiden C-64, VIC-20, C-16 ja Amigan hankinta ei hintansa puolesta muodostu ylivoimaiseksi esteeksi. Eksoottisimpiakin koneita näkee silloin tällöin myynnissä varsin kohtuulliseen hintaan. Harvemmin tosin näkee vaikkapa kotimaisia Salora Fellow:a tai Manager:a tai erikoisempia japanilaisia Sharp:n koneita MZ-700 ja 800, mutta esimerkiksi Dragon32, MSX-johdannaiset, sekä Atarin ST-pohjaiset ja Sinclair-koneita liikkuu vielä varsin hyvin käytettyjän markkinoilla. Omat laitteet ovat karsiutuneet kovalla kädellä matkan varrella. Toki hieman harmittaa näiden yksilöiden myyminen, mutta päätin määrän sijasta keskittyä laatuun ja niihin tärkeimpiin koneisiin eli Commodoren valmistamiin laitteisiin. Tällä hetkellä kokoelmissa on lähinnä vaan muutamia C-64 ja Amiga-malleja sekä VIC-20.

Innostuitko aiheesta? Kuten jo mainitsin vanhan kotitietokoneen saa käsiinsä helposti ja pienellä vaivalla pääsee tutustumaan vanhojen pelien laajaan tarjontaan. Jos konetta et ole valmis hankkimaan tarjoaa vaihtoehdon emulaattorit, jotka matkivat vanhan koneen toimintaa. Lähes kaikille tunnetuille 1980-luvun kotitietokoneelle on saatavilla emulaattori, jonka avulla vanhojen pelien jännitys on helposti kätesi ulottuvilla. Fiilistelyn lomassa voi poiketa myös Unibet – netticasinolla, jonka tarjoamat pelit ovat vähintäänkin yhtä jännittäviä!

 

 

Flashback: Diamond Rio PMP300

Osiossamme flashback esittelen muistoja menneiltä ajoilta. Koska allekirjoittaneen ”tietokonehuone” (kyllä se on pienen pieni vaatekomero jonne parempi puoliskoni on minut rojuineni häätänyt) tuntuu olevan wanhentuneen tekniikan kaatopaikka ja aina jotain vänkää tarttuu jostain matkaan joko ilmaiseksi tai pienellä muodollisella rahasuorituksella niin miksei niistä rojuistaan aina jotain sitten paasaisi tänne blogiinkin.

Tarttuipa matkaani tällainen ensimmäisen sukupolven ämpärikolme-soitin mallia Diamond Rio PMP300.

Laite oli tuotannossa muistaakseni joskus 90-luvun lopulla ja kyseistä häppäsvärkkiä kaupattiin tuolloin melkoisen suolaiseen 700-1000 markan hintaan. Vuosituhannen vaihteessa mp3-buumi oli aluillaan ja Diamond toi ensimmäisten (liekö jopa ensimmäinen) joukossa markkinoille Rionsa. Laite on vielä tänäkin päivänä ihan käyttökelpoinen flash-soitin. Rakkineessa on nykymittapuun mukaan säälittävän vähän muistia vain 32mb, mutta sitä on ulkoisella flash-kortilla laajennettavissa. Paketti lupailee joko 16mb ja 32mb:n flash-korttien yhteensopivuutta, mutta enpä oikein tiedä millainen kortti tähän laitteeseen käy ja kuinka se reagoi yli 32mb:n kortteihin? Kokeilin tuohon laitteeseen N-Gagen 128mb:n MMC-muistikorttia, mutta se ei tuohon laitteeseen sopinut. Liekö sitten jokin ihan oma korttinsa tälle?

Laite on kompaktin kokoinen ja ikäänsä nähden hyvinkin tyylikäs ja loppuun asti hiotun näköinen. Varsinaisesti Rion omia ohjelmia ei saa asennettua Windows XP:n enkä ole kyllä Linuxiinkaan löytänyt sopivaa kalikkaa. XP:lle löytyi hupaisan nimen omaava ohjelma: Dreaming of Brazil jonka avulla Rioon sai heiteltyä mp3-biisejä. Tukea näyttää olevan aina 320kbps asti.

Eihän mokomasta vekottimesta voi puhua iPodien, Sonyn ja Creativen-soittimien kanssa samana päivänäkään, mutta ikäänsä nähde laite on vallan kompaktin kokoinen ja näppärä kapistus. Laitteen 32mb:n muistiin ei montaa biisiä saa mahtumaan, mutta minun työmatkan fillarointiin menee sellainen 15-20 minsaa suuntaansa niin eipä siinä montaa jollotusta ehdi kuuntelemaankaan. Enpä toistaiseksi tarvitse mitään tuhansien kappaleiden kirjastoa mukana kuljetettavaksi ja tämä laite lähti paikalliselta kirpparilta lyömättömään 5 egen hintaan mikä on kieltämättä halpa hinta ja mukavasti tuosta toosasta möykkää lähtee. Biisejä mahtuu 5-10 riippuen millä bitratella ne on pakattu.

Aiemmin fillarointi viihdykkeenäni on toiminut ensimmäinen N-Gage malli, mutta mokoma mosa on sitä luokkaa ettei sitä kovin riemulla taskussaan kuskaa. Diamond on veikeä tuulahdus menneiltä ajoilta ja juuri sopiva tällaisen vanhojen romujen hamstraajan musiikkillisten himojen tyydyttäjä.

Elvytämme wanha läppärin – OSA 3

Ehdinpä tämänkin wanhan räikän (hienommin sanottuna projektin) parissa askartelemaan. Toistaiseksi en ole löytänyt soveliasta Linux-koostetta jonka olisin saanut disketeiltä asennettua. Kone kuitenkin kaipasi blueflopsia monipuolisempa käyttistä uumeniinsa siispä ei muuta kuin jälleen herättelemään henkiin ideologiaa: ”Back to basics” ja ”Mikään ei ole niin vanhaa etteikö sitä voisi johonkin projektiin hyödyntää”. Samoihin aikoihin elvytin myös vanhojen pelien innostusta ja kaavailin kirjoittavani pitkästä aikaa jotain Pelikapseli-verkkolehteen tuli ajankohtaiseksi heittää tähän vanhaan läppäriin DOS. Idea tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja korkeamman voiman johdattelemana, että ”Perkeles DOShan siinä pitää olla” ja eikun kaivelemaan arkistoja löytyiskö DOSsia.

Ensimmäisenä koneeseen asentui Microsoftin (yök) MS-DOS 6.22 tuon parissa palauttelin mieleen DOS:n komentoja muistojen kätköistä. Pyörihän ne retroksi luonnehdittavat pelit jouhevasti Mäsädosilla, mutta kun inttttternettiäkin olisi kiva käyttää niin 6.22 rajoittuneisuus tuli vastaan. Ihan helpolla tuossa ei välttämättä olisi PCMCIA-korttia ja netskua saanut pelaamaan.

Siispä tutkiman megalomaanisen Internetin-ihmemaan tarjontaa. Hämärästi muistissa kummitteli DR-DOS (myöhemmin Novell DOS) ja katopas kehveliä DR-DOS löytyi nykyään kotikäyttöön vapaasti ladattavana versiona osoitteesta http://www.drdos.net/ josta kaappasin diskettiversion DR-DOS 7.03:ta.

Mukavasti asentui koneelle ja oli muuten vallan vinkeä viritys. DR-DOS:n muistihallinta pieksi käytettävyydessään MS-DOS:n memmaker:n (vaimikäsenytoli) tullen mennen. Toistaiseksi Tohtori Dossi sai jäädä läppärin uumeniin, mutta pieni takaisku koettiin kun läppiksen diskettiasema hajosi joten eipä enää disketiltä mitään asennella. Apuun riensi huutonetskusta karjuttu 2,5″ -> 3,5″ adapteri jolla saan kannettavan HD:n kiinni pöytäkoneeseen 3,5″ liittimen niinpäö nyt isommatkin tiedostot siirtyvät koneelle kivuttomasti ja periaatteessa voisi vaikka kokonaisen käyttiksen heittää kiintolevyllä tuolla menetelmällä. Löysin halvalla (silloin ostetaan kun halvalla saadaan) OS/2 Warp 4:n joten ties vaikka intaannun asentamaan tuohon ”Ossin” tai voisihan sitä BeOS:a kokeilla tai lopultakin heittää jokin isompi Linux-kooste tuohon.

Katsellaan ja ihmetellään.

Elvytämme wanhan läppärin – OSA 2

Wanhahkon läppärini elvytys-projekti ei ole sujunut toivommallani
tavalla. Hommasin kaatopaikka-kannettavani kaveriksi ulkoisen
(lue: perässä raahattavan) cd-aseman mallia Amistore, joka kytketään
läppärin printteriportiin Adaptecin AHA-358 MiniSCSI-adapterilla.
Varmasti ihan toimiva kapistus, mutta ei liene yllättävää, että tuki
moiselle adapterille Linuxissa on luokkaa onneton.

Adapterille kyllä löytyi sopiva kernel-patch vaan enpä saanut sitä
lisättyä mitenkään asennuksen yhteydessä. Ihmettelinkin miksei missään ollut
valmista modulia vaikkapa Slackwarelle jonka olisin lataillut asennuksen
yhteydessä.

Joissain koosteissa kuten SuSE ja Mandriva oli tuki ppSCSI:lle valmiina
mutten yritykistä huolimatta saanut tuota CD-asemaa herämään henkiin.
No eipä tuolle adapterille maanmainiota tukea ole Wintoosan puolellakaan
tai no 95, 98se ja XP tuota tukisi muttei esim: 2000 eikä NT4.

Windows ei ole ratkaisu siispä oli aika palata blueflopsin pariin sillä
jonkinlainen Linux-kooste on koneella ihan ”pakko” olla. Eipä tästä suuren
suurta iloa ole, mutta sainpahan uuden leikkikalun itselleni ja saan tuottaa
asiakirjoja alakerran sohvalla lötkötellen…itseasiassa tätäkin blogi-
merkintää kirjoitan bluelopsin e3pi pico-kloonilla.

Projektia ei vielä tyystin hylätä vaan tutkin vaihtoehtoja josko hommaisin
adapterin jolla saan läppärin kiintolevyn huitaistua pöytäkoneeseen ja
siirtäisin asentamiseen tarvittavat paketit suoraan kiintolevylle ja
suorittaisin asennuksen sieltä käsin.

Elvytetään wanha läppäri – OSA 1

Eksyipä tuossa syksyn aikana käsiini wanha läppäri mallia: Siemens Nixdorf PCD-5ND. Kyseinen numeronmurskain hyrrää Pentium 75-suorittimen voimalla terästettynä 32MB-muistikalikalla, pikkuisella 700MB-kiintolevyllä ja levykeasemalla. Tällaisessa laitteessa ei USB-väylää tunneta mutta onhan tässä sentään IR-portti sekä pari PCMCIA-liitintäkin…luksusta! Alkujaan laitteessa hyrskytteli Windows 95®, mutta vannoutuneena Linux-miähenä moinen hirvitys sai välittömästi kenkää laitteesta eli ei muuta kuin levy tyhjäksi ja sitten vasta ihmettelemään: ”Kas, kas mitäpä tilalle”?

Otto Optimistina kuvittelen viritteleväni tuosta läppäristä vielä käypäisän pelin kevyeen käyttöön. Mitään graafisia kikkareita tuohon tuskin viitsi alkaa tunkemaan (No ehkä Fluxbox, mutta olkoon…) vaan TosiKäyttäjän® elkein ajattelin tekstipohjalla edetä.

CD-aseman puute aiheuttaa jonkinasteisia rajoituksia valittavan koosteen suhteen, mutta senhän ei anneta mitenkään häiritä vaan päätä pahkaa kyselemään Googlelta: ”Floppy Linux distribution” ja sieltähän se vastaus tipahti lähes kuin apteekin hyllyltä että: ”Pistähän poika siihen kattilaas blueflops niminen kooste”.

blueflopsista kirjoittelinkin blogi-merkinnän aiemmin ja täytyy sanoa, että idealtaan kyseessä on varsin näppärä kooste. Kahdelle levykkeelle ympätty kooste nostatti wanhan propellipään asennushimot korkealle ja väkersin ohjeiden mukaan blueflops-käynnistys & asennusdisketit. Kovasti muistutti Slackwarea valikoitaan myöden eikä se asennus sitten loppujen lopuksi kovin mahdottoman haastava tehtävä ollutkaan. Pakollisten valikkojen läpi kahlaamisen jälkeen (näppis, hiiri, näyttö, swap ja / osioiden vökerry fdisk:llä ja muita pikku säätöjä) asentui kooste levylle ja sitten reippaasti buuttia rakkineeseen.

Ensivaikutelma blueflopsista oli karun asiallinen. Pitkään graafisella töhkällä itseäni saastuttaneena olin hieman hukassa muistellessani Linuxin ”konsolikomentoja”. Pari päivää leikin blueflopsin kanssa kunnes sen lukuisat pienet rajoittavat ominaisuudet alkoivat kyllästyttämään. Kahdelle levykkeelle kun ei mitään megalomaansita koostetta saada ahdettua. Tietynlaisessa käytössä blueflops puolustaa paikkaansa eli kevyessä surffailussa sillä onhan mukana svgalib:ä hyödyntävä links-graphical – versio sekä tekstipohjainen rhapsody irc-clientti, mutta jos en pääse asentamaan mitään muita ohjelmia ilman jumalatonta kikkailua eikä kooste sisällä kääntäjää enkä saa pelata Nethack:a ja mikä pahinta eipä PCMCIA-verkkokorttini mallia 3com 3C574-TX tunnistettu ollenkaan (vaikka tekijä ilmoitti kortin olevan suoraan tuettuna kernelissä) totesin blueflopsin olevan ihan kiva ”lelu”, mutta ei tässä muodossa sovelias käyttöön, sillä olisi se mukava tehdä muutakin kuin tuijottaa konsolia ja komennella: mount /mnt/floppy ja umount /mnt/floppy ja vieläpä kun oikein villiksi heittääntyy niin cp /home/fmatic/kikkare.txt /home/fmatic/tunkio -> Siispä takaisin sorvin ääreen pohtimaan seuraavaa siirtoa.

Disketillä jaettavia koosteita löytyy lukuisia, mutta kaikki ovat miltei samanlaisia kuin blueflops eli karsittuja, karsittuja ja vielä kerran karsittuja. Tokihan voisin koettaa tehdä verkkoasennuksen ftp:n yli esim: Debianin tai Slackwaren kera, mutta molemmat hyytyivät alkumetreille…enkä jaksanut mokomien kanssa leikkiä sen enempää. Slackwaren ftp-asennus on hivenen konstikas eikä sekään juutas osannut herättää verkkokorttiani henkiin.

Luovuin alustavasti tyystin verkkotuesta sillä voi olla, että tuo korttini ei ole täydellisesti tueta Linuxin toimesta…siispä eteenpäin kohti uusia haasteita eli seuraava varteenotettava kooste oli TinyLinux (blogi-merkintä täällä!)
Tiny Linux on jo täysverinen Linux-kooste joka on muokattu Slackwaren versiosta 4 kernel 1.3:sta. TinyLinuxin perusasennus vaatii 14 levykettä: 2 käynnistykseen ja 12 oheisryönälle…huomattavasti enemmän saa varata levykkeitä, aikaa, hermoja ja tupakkaa jos haluaa asentaa täydellisesti kaikki paketit silä jostain kumman (kertokaa mulle että miksi!) syystä yhtä TinyLinuxin levykettä allekirjoittaneen kone raksutteli hyvinkin 45 minsaa. Liekö sitten syynä, että levykkeen tulee olla alustettuna DOS-formaattiin (komentaen: ”mkdosfs”)

Allekirjoittaneen kärsivällisyys ja tupakat riittivät tasan kahden buutilevykkeen ja kahden softalevykkeen (levyt a1 ja a2) kirjoittamiseen jonka jälkeen sain ilkoseni koneen buutattua kahdelta ensimmäiseltä levyltä ettei sitä ensimmäista a1-levykettä tunnistettu lainkaan: ”Voi elämä”! En tuntenut pienintäkään himoa aloittaa alusta tuota helvetillistä diskettiaseman rääkkäystä vaan päätin luopua tuonkin koosteen lähemmästä tutkailusta ja vähitellen heitin mielestäni haaveen Floppy based Linux!

Projektia en hetkeäkään harkinnut hautaavani tai siirtyväni takaisin blueflopsin tai yöks! Windows 95:n® – pariin vaan aloin tutkailemaan josko tuohon Siemens-räikkääni löytyisi jostain ulkoinen CD-asema. Ei lienee kenellekään yllätys, että ulkoisia CD-asemia on pilvin pimein kaupan, mutta suurin osa on valitettavasti USB-väylään. Voisinhan toki ostaa PCMCIA->USB-adapterin, mutta kohdalleni sattui huuto.netskussa wanha Amistoren ulkoinen asema printteriporttiin jonka huutaa pläjäytin itselleni…josko tämän kera saisin jonkin näppärän koosteen asennettua herraskaisesti suoraan CD-levyltä koneeseeni. Jos tämäkin vaihtoehto ns. kusee on toki vielä mahdollista ostaa läppärin 2,5″ kiintolevyyn adapteri jolla sen saan huitaistua kiinni pöytäkoneeseeni ja asennettua koosteen sitä kautta, mutta palataan juttuun jos ja kun projektini etenee suuntai tai toiseen.